Arjen välittömiä hetkiä

Mielestäni kiinnostavinta valokuvauksessa on poseeraamattomuus. Tilanne, jossa voin itse vaikuttaa tapahtumiin vain vähän tai en ollenkaan, on soveltuvuuskoe. Tehtäväkseni jää vain seurata, miten maailma edessäni levittäytyy ja toimia sen mukaan.

Kaikenlainen kuvaa varten järjestäytyminen on silti tavallista, sillä ovathan juttukeikatkin usein ennalta sovittuja henkilöiden kanssa. En sano, etteikö tilanteen rakentaminen olisi kiinnostavaa. Henkilökuvat ovat monesti rakennettuja. Kokeiluille on kosolti mahdollisuuksia käytettävissä olevan ajan puitteissa, ja kekseliäs kuvaaja ehtii käyttämään mielikuvitustaan.

On hauskaa, että ammattini on näin hämmästellä ja tutkia maailmaa. Tehtäväni on elää mukana ja nähdä hetkiä, olipa kyse poseeratusta tai poseeraamattomasta tilanteesta.

Ratkaiseva hetki on ohi yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Valppaus ja ennakoiminen ovat tärkeitä työkaluja.

Henri Cartier-Bresson ei puhunut "ratkaisevasta hetkestä" vain luonnehtiakseen tilanteen huippuhetkeä, sitä, kun jotain todella tapahtuu. Ratkaiseva hetki on monien osien summa, symmetria, joka vallitsee koko kuva-alalla. Haastavinta on nähdä ja aikaansaada tämä harmonia.

Tässä muutamia hetkiä, mutta hetkiä pikemminkin tapahtumien huippuhetkinä, kuin kaikenkattavana harmoniana bressonilaisittain.

Kuvien copyright: Keskisuomalainen





































P.S. Mahtaako olla sattumaa, että suurin osa "hetken" kuvista esittää lapsia? Usein lapset ovatkin kaikkein välittömimpiä kameran edessä, sillä he eivät ymmärrä kameraan liittyvää nähdyksi tulemisen pelkoa.

Sata salamaa iskee tulta

Selasin ensimmäisen kuukauden kuviani, ja yllättävän harvassa tilanteessa olen lopulta käyttänyt salamaa. Suurin osa salamakuvista on mennyt teema- tai sunnuntaisivuille. Ehkä niihin hakee alitajuisesti vahvaa visuaalisuutta.

Periaatteessa haluan kuvata vallitsevassa valossa ja käyttää hyödyksi luonnon tai kyseisen tilan valoja, mutta aina se ei ole mahdollista. Joihinkin kuvaustilanteisiin salaman keinotekoisuus myös itsessään sopii tavallaan kommentoimaan kuvauksen absurdiutta - kuvaustilannehan on harvoin aito hetki.

Salama tietysti kahlitsee, ellei sitten kuvaa "kesäkuvaajakuvaa", kuten eräs kollega asian muotoili, eli laajiksella ja salama sivulla kädessä antamassa tehotukea. Yleensä salamalla räiskiessä kuvan pitää olla jo valmiina mielessä jollakin tavalla, jotta sitä voi alkaa sitten rakentaa. Sen, oliko tämä mielessä piirtynyt kuva hyvä vai huono idea, näkee valitettavasti usein vasta Bridgessä. Eh.

Salaman käyttö rikkoo myös rutiinejani. Pidän paljon silhueteista ja vastavaloon kuvaamisesta. Niillä saa aikaan vahvaa visuaalisuutta, mutta usein visuaalisuus on ajanut kerronnan ohi. Pelkkä musta möntti keskellä kuvaa ei vielä ehkä riitä pääkuvaksi - vinkkikuvaksi ehkä. Kun sitten päätän käyttää salamaa sellaisessa tilanteessa, saattaa välillä löytyä uusia juttuja.

Ja vielä: jos tilanne on kiinnostava itsessään, ei salamaa ole tarpeen ottaa esiin. Mutta jos nopeasti pitää tehdä jotakin visuaalisesti kiinnostavaa, on lisävalo usein työtä helpottava tekijä.

1. Sohvasurffaaja majoittaa myös itse sohvalleen reissaajia.
2. Paikallisen golfseuran juniorihefe. Istuimme klubitiloissa, joiden takaa aukeaa kaunis näkymä. Vähän kuin taulu olisi taustalla, väitän.
3. Kaupunginteatterin lavastamossa on korkea ovi.
4. Luumäellä on hyvä asua. Aluksi kuvaan oli tarkoitus ottaa vain pyöräilijät, mutta tytöt tulivat sopivasti kirjastosta ulos ja suostuivat kuviinkin, jee.
5. LUT:n kauppis äänestettiin Suomen parhaaksi, tai vastaavaa.
6. Lätkän MM-finaalia katsottiin useissa kotistudioissa. Vähän pehmeä, mutta fiilis on tasoitusmaalin kohdalla hyvä. Eikä ollut aikaa jäädä kuvaamaan kolmatta erää.

(Kuvien copyright: Etelä-Saimaa)

Luodaan tyhjästä ongelma

Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen kommentoi taannoin Jämsän Seudussa, että pakolaiset pitäisi laittaa metsätöihin "räntäsateeseen sinne, missä mekin on oltu". "Kasvatushakkuut on tekemättä, ja maaseutu täynnä tyhjilleen jääneitä pika-asutustiloja", hän kommentoi.

Tekijöitä kyllä löytyy, mutta otetaanko heitä töihin? Sudanilainen Arial Bani Pepeti raivaa Jyväskylässä taajamemtsiä. Hän on työharjoittelussa ja haluaisi jatkaa töitä. Viisi ja puoli vuotta Suomessa asunut Pepeti ei ole löytänyt vakituista työtä.

"[...] Maahanmuuttajat odottavat, että he pääsisivät töihin. Kun he ovat tarpeeksi kauan toimettomina, he oppivat luovuttamaan ja syrjäytyvät. Sitten saa lukea lehdistä näitä juttuja, että maahanmuuttajat vain seisoskelevat torin kulmilla", kommentoi Työttömät ry:n Oiva-projektin vetäjä Kaija Suuronen Keskisuomalaisessa.

Kun juttu julkaistiin, toimitukseen soitti henkilö, jonka mielestä maahanmuuttajat vievät meidän työt. Jos suomalaisille metsätyöt eivät kelpaa (kuten Hakkarainenkin sanoi: töitä kyllä riittää), mutta maahanmuuttajia ei silti työllistetä, miten tämä pattitilanne kuuluisi ratkaista?

Savvoosta terveisiä!

Olen nyt kolme viikkoa kuvaillut Savon Sanomille, ja ihan hauskasti on mennyt. Tämä on ensimmäinen työpaikkani lehdessä kuvaajana, ja Savari tuntuu hyvältä paikalta aloittaa koko touhu. Hommia kuitenkin riittää, ja heti toisesta päivästä lähtien olen käynyt keikoilla samaan tahtiin muiden kuvaajien kanssa.

Alussa oli totuttelemista toimituksen rutiineihin, Kuopioon, Savon murteeseen ja ennen kaikkea ajamiseen. Hankin ajokortin vasta viime talvena työpaikka mielessäni, ja uskon että "pelkääjän paikka" alkaa konkretisoitua kyydissäni olleille toimittajille.

Nyt homma on alkanut jo rutinoitua toimituksessa, mutta uusia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan kuvauskeikoilla. Olen päässyt esimerkiksi kuvaamaan ensimmäistä kertaa urheilua pesäpallon muodossa. Nostan hattua urheilukuvaajille. Hienon hetken tallentaminen on todella vaikeaa. Kaiken kaikkiaan kuvauskeikat ja -aiheet ovat olleet vaihtelevia, ja tuntuu, että muutamassa viikossa on jo nähnyt ja oppinut hurjasti.

Tässä näytteitä sellutehtaalta, äitienpäiväkkujen leipomisesta, miesten Superpesiksestä, nuorten sävellys- ja sanoituskurssista, dementiakodin asukkaista ja näyttelijä Markku Söderströmin viimeisestä työpäivästä.

Kuvien copyright: Savon Sanomat

Pönö!

Olen tavannut kolmen viikon aikana paljon erilaisia ihmisiä. Jokainen kohtaaminen on omanlaisensa, aina kiinnostava ja jännittävä.

Olen monesti pysähtynyt miettimään, millä tavoin lähestyn ihmisiä, joita kuvaan. Minun on oltava määrätietoinen, mutta ei hyökkäävä. Ystävällinen, mutta ei mielistelevä. Joustava, mutta ei vietävissä. Kuvaustilanteessa on monta seikkaa, jotka täytyy ottaa huomioon.

Maakuntalehdessä on hyvin yleistä sekin, että kuvauskohteina ovat tavalliset kaduntallaajat. Heille julkisuus on vierasta. Kuvattavan alkukankeus on ymmärrettävää: tukka tuntuu olevan huonosti ja vaatteetkin ovat ihan vääränväriset. Kameraan katsominen ja sen edessä seisominen tuntuu vaivaannuttavalta. Mahdollisuus päästä lehteen on monelle nähdäkseni silti jännittävä ja kutkuttava kokemus.

Koen, että kuvaajan osoittama kiinnostus kuvattavaa kohtaan on tässä ensisijaisen tärkeää. Juuri tämä henkilö on olennainen, eikä "kuka tahansa". Vaikka en tietäisi yhtään, mitä olen tekemässä, pyrin aina osoittamaan innostusta ja kiinnostusta. Mielestäni niillä on rohkaiseva vaikutus kuvattavaan.

Alla muutamia henkilökuvia. Peruspönötyksien välttäminen ei aina ole helppoa. Kuvaajan on tosiaan oltava jollain tapaa vähän hullu. Lyhyessä hetkessä ja nopeassa tilanteessa on saatava aikaiseksi jotain kiinnostavaa.

Kuvien copyright: Keskisuomalainen

Kuvat 1-2: Jyväskylän kaupunginteatterissa pitkän uran tehnyt Mikko Kauranen jää eläkkeelle.
Kuva 3: Kauppiaat Samuli Koskinen ja Pirkko Ilanne esittelivät entisessä Jyväskylän kauppahallissa avattavaa K-market Kauppahallia. Miau.
Kuva 4: Veljekset Aki ja Kai Laajan metsäkoneyritys Metsä-Multia Oy voitti Keski-Suomen nuori yrittäjä 2011 -palkinnon.
Kuva 5: Fanny Myllykoski ja Robert Johansson opiskelevat ruotsinkielisellä luokalla Pohjanlammen koulussa. Luokan ovikynnyksen ylitettyään oppilaat saavat puhua vain ruotsia, ja siksi lattiassa myös "Vi talar svenska".
Kuva 6-7: Teatteriharrastaja Alpo Lievemaa.
Kuva 8: Eversti Kai Tolkki täyttää 50-vuotta ja tykkää meloa.

Kuluneiden kolmen viikon aikana toimituksen arki on tullut tutuksi. Tiedän, kenen suuntaan minun kuuluu missäkin asiassa kääntyä. Uskallan avata suuni aamupalaverissa, ja olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa ruotia kuvia. Viihdyn täällä.

Keskustelu yli rajojen on ensisijaisen tärkeää, ja sitä voitaisiin käydä vieläkin hanakammin. Toimittaja ja kuvaaja ovat parivaljakko. On pitkälti heistä kiinni, miltä lopullinen juttu näyttää. Otsikko+ingressi+kuva=kova kolmikko, joka kääntää lukijan huomion. Niiden on pelattava yhteen. Siksi on tärkeää käydä keskustelua.

Taittajien kanssa puidaan taittoratkaisua, jos siihen on vain mahdollisuus. Keskisuomalainen käyttää pitkälti ennakoivaa taittoa, kuten moni muukin lehti. Tämä toimintatapa säästää kallisarvoista aikaa. Vakiintuneillekin käytännöille näen silti vaihtoehtoja. Mielestäni kesäkuvaajan tai -toimittajan etu ja velvollisuus on puskea rajoja lehden linjaa kunnioittaen. On oltava tarpeeksi rohkea neuvottelemaan, vaikka aina ei saisikaan näkemystään läpi!

Yritän toteuttaa omaa neuvoani. Seuraavaan kertaan!

Tanssin kuvaamisesta

 Suhtaudun tanssi- ja teatteriesitysten kuvaamiseen hieman kaksijakoisesti. Yhtäältä on kiva kuvata, kun valot on suunniteltu visuaalisuuden ehdoilla, kuvattavat näyttävät hyvältä ja liikettä ei tarvitse itse keksiä.

Toisaalta niin valmiiksi suunniteltu esitys ei jätä paljonkaan varaa omalle näkemykselle. Eikä aina voi mennä kulissien taakse, vaan toisinaan lehteen on kätevintä tehdä vain visuaalisesti vahvoja kuvia. Vaihtelu virkistää siis tässäkin.

Lauritsalan Visan kevätnäytökseen mennessäni haaveilin pitkistä valotusajoista ja siten yllätyksistä myös itselleni. Ajattelin myös, että kun tarpeeksi monta ruutua kuvaa, osuu sinne myös yhdistelmä terävistä kasvoista ja liike-epäterävyydestä. Noh, eihän se ihan niin mennyt.

Kuvasin noin viisisataa kuvaa, joista hyvin onnistui viisi. Täysosumia en kokenut saavani. Nyt myös ymmärrän, miksi tällaistakin esteettistä liikettä kuvataan yleensä liike pysäyttämällä: onnistumisprosentti ei ole huikea. Mutta aina pitää vähän yrittää.

Valotusajat vaihtelivat puolesta sekunnista 1/20 sekuntiin. Alla olevista kuvista ensimmäinen meni neljän palstan pystynä lehteen, lisäksi lehteen pistettiin pari pienempää kuvaa treeneistä ja yhdestä toisesta osa-alueesta.

Pääkuva on toki vähän pehmeä, mutta jostakin syystä lehtipaperi skarppasi sitä juuri sopivasti.

Sen alla on kolme muuta kuvaa, joita olisin voinut ehdottaa myös kokonaisuuteen. Päädyimme kuitenkin tuohon ensimmäiseen. Se ei ihan potki niin lujaa kuin olisin halunnut, mutta ihan ok.

(Kuvien copyright: Etelä-Saimaa)

Terveisiä Keski-Suomesta!

Jyväskylässä homma on lähtenyt vauhdilla käyntiin. Toimituksen arki on kiinnostavaa ja jännittävää. Tämä on ensimmäinen työpaikkani lehtikuvaajana ja toimituksessa ylipäätään. Totuttelemista ja opettelemista on siis riittänyt, mutta loppujen lopuksi kaikki tuntuu paljon helpommalta, kuin mitä aluksi pelkäsin.

Keikkoja on ollut tasaiseen tahtiin yhdestä kolmeen per päivä. Toukokuun saan nauttia vielä suhteellisen rauhallisesta tahdista. Kesäkuussa alkavat ilta-, viikonloppu- ja yksinpäivystysvuorot.

Olen huomannut kahden ensimmäisen viikon aikana ainakin sen, että tiivistäminen yhteen kuvaan on yllättävän haasteellista. Kun kuvareportaaseissa ja -tarinoissa on varaa rakentaa aihetta monella kuvalla ja lukuisilla kuvakulmilla, täytyy uutiskuvassa tuoda esille olennaisin yhdessä kuvassa. Monesti jutun yhteyteen mahtuu vain yksi kuva. Olen miettinyt, miten paljon lukijan kuvanlukutaitoon voi luottaa. Onko kuvan oltava niin informatiivinen, että se avaa jutun välittömästi, vai voiko kuvalla varioida ja leikkiä, jättää tulkinnanvaraa.

Nopea uutiskuvaus on kiinnostavaa. Jokainen tilanne on omanlaisensa, ja ennalta toimituksessa mietitty kuvaussunnitelma saattaa muuttua kertaheitolla. Juuri siksi olen nauttinut olla täällä: haastetta on riittänyt jokaiselle päivälle. Tilanteet vaihtuvat ja muuttuvat kaiken aikaa. Myönnän, että välillä petyn omaan kekseliäisyyteeni. Huomaan vasta toimituksessa, että tuosta ja tuostakin olisi saanut paljon mielenkiintoisemman kuvan! Siihenkin täytyy vain tottua. Parhaan lopputuloksen tavoitteleminen voi välillä olla stressaavaa. Valokuvauksen on oltava kivaa ennen kaikkea, niin minä ainakin uskon.

Alla on muutamia kuvia kahden ensimmäisen viikon ajalta. Ensimmäinen keikkani liittyi lintubongaukseen, ja kuvissa esiintyy lintujen intohimoinen harrastaja Tero Toivanen. Raviurheilu on Jyväskylän seudulla suosittua, ja pääsin oitis tutustumaan hyvin menestyneen raviohjastaja - ja valmentaja Pauli Raivion ja hänen tähtioriinsa Visulin päivään.

Muuramen koulun viidesluokkalaiset fillarimestaruuden voittajat, Wellamon uimahallin vauvauinti ja YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen liittyvä pressitilaisuus vähemmistönuorineen ovat kuuluneet päivieni ohjelmaan yhtä lailla. Tästä jatketaan!

Kuvien copyright: Sanomalehti Keskisuomalainen

Ensimmäinen viikko Lappeenrannassa

Lappeenrannassa on ollut reipas aloitus. Keikkoja on ollut parhaimmillaan neljä per vuoro. Kunhan muistaa syödä jossakin välissä, niin se ei ole ollut ongelma. Eikä jokainen kuvaus tietenkään vie tunteja, vaan henkilökuvan voi napata suhteellisen nopeestikin.

Olen aiemmin työskennellyt toimittajana useamman kesän ja syksyjä, ja viime kesänä hääräsin kuvatoimittajan ja kuvaajan yhteispestillä Hesarissa. Tämä on siis ensimmäinen täysin pelkästään kuvaajan roolissa tekemäni pätkä.

Tässä muutama otos ensimmäiseltä viikolta. On tanssinäytösten valmistelua sunnuntaisivujen aukeamalle, futisennakkoa urheiluun, kasvissyöntiteemoitusta nuortensivulle sekä vapaaottelijaa Areena-sivulle.

Futisennakkoa lukuun ottamatta tiesin kaikkien kuvien menevän suht isolla lehteen. Niinpä yritin sisällön oheen saada mukaan myös visuaalista näyttävyyttä. Siksi käytin tietyissä paikoissa myös salamaa aika reippaasti, jotta kuvaan saa tehoa.


Mitäs muualle Suomeen kuuluu?

(Kuvien copyright: Etelä-Saimaa)